Muinaisista ajoista lähtien ihmiset ovat tottuneet käyttämään luonnollisia lämmönlähteitä ja luonnollista ilmanvaihtoa materiaalien kuivaamiseen, mikä on täysin luonnollisten olosuhteiden rajoittamaa ja johtanut alhaiseen tuottavuuteen. Tuotannon kehittyessä nämä menetelmät korvattiin vähitellen keinotekoisesti ohjatuilla lämmönlähteillä ja koneellisella ilmanvaihdolla.
Nykyaikaisissa kuivaimissa käytettiin alun perin ajoittaisia, kiinteitä -vuodekuivareita. 1800-luvun puolivälissä tunnelikuivainten käyttö merkitsi siirtymistä jaksoittaisesta toiminnasta jatkuvaan käyttöön. Pyörivät rumpukuivaimet sekoittivat tehokkaasti hiukkasmaisia materiaaleja, mikä parantaa kuivauskapasiteettia ja -intensiteettiä. Jotkut teollisuudenalat kehittivät omiin tarpeisiinsa räätälöityjä jatkuvatoimisia kuivaimia, kuten tekstiili- ja paperiteollisuuden rumpukuivareita.
1900-luvun alussa ruiskukuivareita alettiin käyttää maidontuotannossa, mikä tarjosi tehokkaan työkalun nestemäisten materiaalien laajamittaiseen-kuivaukseen. 1940-luvulta lähtien leijuteknologian kehityksen myötä syntyi korkean-intensiteetin ja{5}}tehokkuuden leijupeti- ja ilmavirtakuivaimet. Jäädytys-sublimaatio-, säteily- ja dielektriset kuivaimet tarjosivat uusia keinoja täyttää erityisvaatimukset. Kauko-infrapuna- ja mikroaaltouunikuivareita alettiin kehittää 1960-luvulla.
